Päivälleen 250 vuotta sitten syntyi Salzburgissa poika joka sai nimekseen Johannes Chrysostomus Wolfgangus Theophilus. Eipä tiennyt poika silloin että tulisi olemaan aikansa suurin nero -ja vielä suurempi tulevina vuosisatoina. Hän ei luultavasti tiennyt että koko maailma tuntisi hänet Wolfgang Amadeus Mozartina ja että hän säveltäisi mm. 41 sinfoniaa, 23 pianokonserttoa, Requiemin ja kuolemattomia oopperoita (Taikahuilu, Don Giovanni). Tai että hän kuolisi jo 35 vuotiaana. Eikä hän varmaan olisi arvannut että 27.1.2006 Suomenkin televisiossa esitetään 16 tuntia hänen teostensa konsertointeja.

Mozart on ollut kiistelty säveltäjä - ja ennenkaikkea kiistelty persoona. No, nerous ja hulluus kulkevat käsi kädessä. Ja mitä väliä on musiikilla, jos sen tekijä juhlii, riehuu ja ryppää enemmän kuin yksikään toinen wieniläinen? Ehkä juuri sen takia ihmiset ovat tunteneet rajoittaatonta kiinnostusta Mozartia kohtaan. Tästä  säveltäjäpersoonasta on tehty elokuva joka on sovitettu näyttämöille ympäri maailman - moniko säveltäjä on pystynyt samaan? (älkääkä mainitko erästä hullua suomalaisohjaajaa ja hänen Sibelius-filmatisointiaan)

Minullakin oli kausia, jolloin en voinut sietää Mozartia tai edes hänen musiikkiaan. Syyttää voi hyvin kaupallistunutta aikaamme. Kun 40. sinfonia tai Eine Kleine Nachtmusic tunkeutuu korviin soittoääneksi raiskattuna tai valkoperuukkinen herra kaupittelee Mozartin kuvaan käärittyjä suklaapalloja Salzburgin kaduilla, on parempihermoinenkin varmasti valmis hyppäämään lähimmän raitiovaunun alle. Ei ole oikein että yksi ainoa mies saa kaiken kunnian wieniläisklassisessa musiikissa! Ja se tietynlainen kevytkenkäisyys säveltäessä; ei suuria taideteoksia luoda ilman tuskaa. Herra M se vain kirjoitteli nuotteja paperille. Suomalaisella verta, hikeä ja kyyneleitä-ajattelulla täysin absurdi ajatus.

Nytemmin olen kyllä ymmärtänyt Mozartin arvon säveltäjänä. Kyky kirjoittaa täydellistä orkesterisatsia nuottipaperille suoraan päästä on ihme. Yhden sykähdyttävimmistä kohtaamisistani Mozartin kanssa koin Wienissä syksyllä 2004; kuunnellessani Jupiterin(Mozartin 41. ja samalla viimeinen sinfonia) finaalia Wienin Kuapunginorkesterin tulkitsemana jotkin maallista mahtavammat voimat saivat minut valtaansa; ja vaikka tämä kuulostaakin huonolta uskoontulokertomukselta, voin valehtelematta sanoa että leijuin aivan toisissa sfääreissä. Säveltäjää, joka pystyy luomaan jotain tuon kaltaista, ei voi kuin ihailla ja kunnioittaa. Länsimainen taidemusiikki ei olisi tätä ilman Mozartia.

Siksi tahdonkin vilpittöminen sydämin toivottaa paljon onnea 250 -vuotiaalle Aihmelapselle. Ja musikiin suurkuluttajana lausua vilpittömän kiitoksen.